Niin ja vielä halusin sanoa...!

17.04.2015

Niin kävi, että kaikkia blogikirjoituspyyntöjä en saanut käsiteltyä ajoissa. On ollut ihan mahtavaa, kun ei ole tarvinnut itse keksiä blogiaiheita, vaan niitä on ollut joka aamu odottamassa! Tässä hyvin lyhyesti asioita, joista minun toivottiin kirjoittavan, mutta inspiraatio ei iskenyt ajoissa:

Yliopistot. Kuten olen maininnut, minulla on väitöskirja. Olen tehnyt palkalla tiedettä useita vuosia, poikkitieteellisissä ja superkiinnostavissa projekteissa. Minulla on ollut ilo työskennellä useiden eri alojen huippututkijoiden ja akatemiaprofessoreiden kanssa. Jos ihan vapaasti, toimeentuloa ajattelematta, saisin valita mitä tekisin, tutkisin, kokeilisin ja levittäisin tietoa. Kaikessa työssäni asioihin perehtyminen, niiden testaaminen ja tiedon levittäminen ovat asioita, joiden kautta jaksan. Lähdin kuitenkin tiedemaailmasta, koska jatkuva kilpailu niukentuvista resursseista, asioiden arvottaminen lyhytnäköisen hyödyn kautta, rahoitushakemusten vaatima älyllisesti epärehellinen kehuskelu ja kaunistelu, tutkimusaiheiden ohjautuminen sen mukaan milloin mihinkin hipsteriaiheeseen oli saatavissa kilpailutettua rahaa, sekä yliopistouudistuksen aiheuttama järjetön säätö kävivät hermoille. Kolmen vuoden "lepo" kliinisessä työssä ja Vallataan 375-liikkeen kaltaiset muiden tieteentekijöiden ulostulot ovat kuitenkin palauttaneet uskoani sen verran, että Plan B:ni sisältää parikin jätettyä tutkimusapurahahakemusta (wish me luck).

Aluepolitiikka. On pakko myöntää, että täältä Kehä III:n sisäpuolelta aluepolitiikka näyttää sellaiselta epämääräiseltä mössöltä. Asiaa ei helpota, että osa aluepoliittisista kysymyksistä vaalikentillä on liian pitkälle yksinkertaistettuja ja siksi joko täysin mitäänsanomattomia no-brainereita tai mahdottomia vastata yhdellä sanalla. Esimerkiksi suunnattoman vaikea on "Pitäisikö koko Suomi pitää asuttuna?" Ehkä ongelmani on, että lähestyn näitä jotenkin ihan eri näkökulmasta kuin vaalikeskusteluissa on piilo-oletuksena. En osaa ajatella oikein niin, että tässä pitäisi miettiä sitä, mistä Suomelle on hyötyä, vaan enemmänkin sitä, mitä asianomaiset haluavat. Haluavatko ihmiset asua syrjäseuduilla vai muuttaa kaupunkeihin? Ei kai Suomea ole mikään pakko ehdoin tahdoin pitää asuttuna väen vängällä ja tukemalla muuten kannattamatonta elinkeinotoimintaa. (Pari toimivaa museotilaa eri aikakausilta kattaisi esimerkiksi maaseutunostalgian minulle ihan hyvin, ja suunnitelma miten maasta mahdollisimman nopeasti tehdään omavarainen kriisitilanteessa riittää sen asian järjestämiseksi.) Toisaalta, jos ihmiset haluavat asua maalla, minusta heitä ei saa pakottaa sieltä poiskaan tekemällä elämää siellä mahdottomaksi esimerkiksi koulujen, neuvoloiden ja terveyspalvelujen osalta. Ja vielä toisaalta, jos palvelujen tarjoajat eivät halua muuttaa maalle, niin ei heitä oikein sinne voi väkisin käskeäkään... Ei ole yhtään helppo kysymys tämä, ja valtiovallan on vaikea ohjailla sitä rajoittamatta jonkun valinnanvapautta.

Missä vanhusten pitäisi asua? Tämä on vähän samantapainen kysymys kuin edellinen siinä mielessä, että vastaukseni on, että no siellä missä he haluavat asua! Minusta on käsittämätön lähtökohta politiikalle se, että määritellään, että niin-ja-niin-monen vanhuksen pitää tai ei pidä asua kotona tai laitoksessa tai palveluasunnossa tai kenenkä missäkin. Mielestäni pitäisi lähteä siitä, että vanhuksella on tässä itsemääräämisoikeus, ja sitten palvelut järjestetään riittäviksi sinne missä hän on. Ymmärrän, että tässä on käytännön rajoituksia - esimerkiksi muistisairas ei välttämättä enää ymmärrä riittävästi valintojensa seurauksia, ja ihan mihin tahansa ei ole rahaa, mutta lähtökohta pitäisi kuitenkin olla se, että ihmiset päättävät itse missä haluavat asua.

Nuorison äänestysikäraja. Mielestäni on omituista, että 16-vuotias on teoistaan rikosoikeudellisessa vastuussa ja voi olla töissä, joista maksaa täyttä veroa, mutta ei saa päättää laeista eikä julkisten varojen käytöstä. Se on jollain lailla kestämätön moraalinen ristiriita. Siksi olen yleensä kannattanut äänestysikärajan laskemista (tai vaihtoehtoisesti joidenkin muiden ikärajojen nostamista). Jännä ilmiö on se, että aina keskustellessani tästä nuorten itsensä kanssa, he ovat olleet sitä mieltä, että älkää laskeko - perustellen sitä sillä, etteivät nuoret oikein vielä edes tajua näistä jutuista. Mutta tajuavatko 19-vuotiaat paljoakaan paremmin, sitä en tiedä, enkä sitä, mikä osuus tajuamisesta on sillä, että ovat perehtyneet kun ovat tarvinneet tietoa. (Neuropsykologisestihan asiaan liittyvät tietyt harkinnan osa-alueet kehittyvät vielä hyvinkin kahdenkympin paremmalle puolelle asti.)

Mielenterveyskuntoutujat ja vanhemmuus. Lastenpsykiatriaan erikoistuvana lääkärinä olen usein puhunut siitä, että lasten mielenterveyden edistämisen kannalta tärkeintä on aikuisten mielenterveyspalvelujen saatavuus ja kuntoutuksen toimiminen. Tähän liittyy myös mielenterveyskuntoutujien ja muidenkin kuntoutujien asema. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että he voisivat tehdä töitä omien voimiensa rajoissa, ilman että sairaslomat ja eläkkeet olisivat joko-tai. Tavalliseen arkeen kiinnipääseminen mutta ilman, että se kuormittaa aikuisia liikaa, on perheiden hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä.

Kotihoidontuen jakaminen vanhempien kesken. Tästä käyty keskustelu on silkkaa julkista hämäystä. Nykyistä kotihoidontukea ei voi jakaa vanhempien kesken tasan, sillä sitä ei ensinkään makseta vanhemmalle, vaan lapsesta. Tuessa ei mitenkään oteta kantaa siihen, onko jompikumpi vanhemmista kotona, vai ovatko ehkä molemmat, vai ovatko kenties molemmat kotona ja lapsia hoitaakin isoäiti tai kummisetä. Jos tukea aletaankin maksaa siitä hyvästä, että vanhempi hoitaa lastaan, on kyseessä täysin uusi, huomattavasti nykyistä kankeampi ja byrokraattisempi järjestely. Lisäksi voitaisiin tässä ja nyt yhdessä sopia, että asiasta ei saa avata suutaan kukaan, joka ei ole satavarma siitä, mikä on kotihoidontuen ja vanhempainpäivärahan ero. Koskee myös poliittisia nuorisojärjestöjä.

Ruotsinkielen opiskelu kouluissa. Kannattaisin systeemiä, jossa kaikkien olisi pakko opiskella koulussa oman äidinkielen lisäksi ainakin yhtä kotimaista kieltä (suomi, ruotsi, saamenkielet, isoimmat muut kielivähemmistöt) ja yhtä toista kieltä, jonka saisi valita vapaasti. Koska kukaan ei varmaankaan ehdota tätä systeemiä tulevalla kaudella ja minulla on kädet täynnä työtä pääteemojeni kanssa, tulen käytännössä äänestämään nykysysteemin puolesta.

Kaikki puoleet on paskoja, mä en äänestää ketään. Valitettavasti ei ole mahdollista olla äänestämättä ketään. Vaalijärjestelmä toimii niin, että äänestämättä jättäminen on kannanotto enemmistön puolesta. Ainoa keino äänestää lähes kaikkia vastaan on äänestää vähiten paskaa, tai jos pystyy edes nimeämään sen kaikista paskimman, ketä tahansa muuta. Sori, mutta näin se toimii. Sunnuntaina ehtii vielä.