Vasemmistoliiton vaaliohjelmasta, osa II: talouspolitiikka ja työllisyys

22.01.2015

Vasemmistoliittoa (ja muita elvytystä, perustuloa, ja muuta rahankäyttöä kannattavia tahoja) moititaan usein siitä, että puolue tahtoo antaa rahaa ihan kaikille, eikä miettiä mistä se raha otetaan. Tämä johtaa sitten holtittomaan taloudenpitoon. Käsitys elää harvinaisen sitkeässä huolimatta siitä, että esimerkiksi perustulomallit ovat pääasiassa varsin hyvin laskelmiin perustuvia ja nimenomaan elvytyspolitiikan kannattajat vetoavat julkisessa keskustelussa numeroihin ja reaalimaailman havaintoihin epämääräisen "velkamme on ihan kauhea, voi voi, pakko säästää" -voivottelun sijaan. Omien kokemuksieni mukaan nimenomaan holtiton talouskuripolitiikka johtaa velanottoon. Esimerkiksi Espoossa ylioptimistisesti laaditut toimeentulo- ja erikoissairaanhoitobudjetit ovat vuosi toisensa jälkeen johtaneet siihen, että kesken vuoden on otettava velkaa, tai holtittomasti leikattava jotain, jonka kerrannaisvaikutuksia ei voida ennakoida. Laatimalla budjetti alunperin kunnolla olisi voitu maltillisesti korottaa veroja, ottaa halpaa velkaa, realisoida säästöjä tai vähimmilläänkin suunnitella ne leikkaukset huolellisesti ja avoimesti.

Vasemmistoliiton vaaliohjelman ensimmäinen luku käsittelee talouspolitiikkaa. Nykyaikaisen vasemmistolaisen talouspolitiikan ydinsanoma on se, että valtion tulee harjoittaa kysynnän sääntelyä siten, ettei taloutta ja työllisyyttä päästetä romahtamaan laskukaudella tai ylikuumenemaan nousukaudella. Kun ihmisiä on työttömänä, valtion kannattaa investoida työvoimaintensiivisiin parannuksiin yhteiskunnassa. Työvoima on nyt halpaa - sitä kannattaa käyttää hyödyksi rakentamalla teitä, korjaamalla kouluja, kehittämällä energiantuotantoa. Samalla ihmiset saavat töitä, jolloin kulutus kasvaa, kauppiaat ja yrittäjät hyötyvät, joka edelleen lisää kulutusta ja näin talous alkaa elpyä. Verotulot lisääntyvät, ja uusi nousukausi alkaa. Silloin voidaan sitten maksaa valtionvelkaa pois ja alentaa veroja ja ehkä kaventaa julkista sektoriakin yksityisten yritysten taas toimiessa täysillä - aina seuraaviin laihoihin vuosiin saakka.

Tämä on täysin päinvastainen ajatus kuin miten Suomessa on totuttu ajattelemaan: tavallisestihan ajatellaan, että laman aikana valtion tulee säästää ja nousukautena investoida. Siinä on vain se ongelma, että silloin toisaalta säästöt johtavat laman syvenemiseen ja toisaalta nousukautena julkinen talous kilpailee työvoimasta yksityisen sektorin kanssa, mikä nostaa investointien kuluja. Kun vielä otetaan huomioon, että valtion velka ei toimi niin kuin yksityisten velka eikä ole lähtökohtaisesti ongelma, ovat hyväätarkoittavat säästökampanjat johtaneet täysin päinvastaiseen tulokseen kuin mitä on toivottu: niiden seurauksena talous laman aikana edelleen heikkenee.

Talouspolitiikan suunnanmuutos on tulevan vaalikauden toiseksi tärkein haaste. Vasemmistoliiton vaaliohjelma ottaa yksikäsitteisen kannan elvytystalouden puolesta. Ja siinä kannanotossa ei ole kyse mistään kaikkea-kivaa-kaikille-hinnasta-viis meiningistä, vaan perustellusta talouspoliittisesta näkemyksestä, jonka tarkoituksena on aloittaa uusi nousukausi. Se on meidän kaikkien yhteinen etu. Ja siitä näkemyksestä voi olla eri mieltä - mutta ne eriävät mielipiteet on syytä perustella havainnoilla ja numeroilla, ei epämääräisillä tunteisiin vetoavilla velan kauhisteluilla, tilastojen vääristelyllä, tai köyhien syyllistämisellä.

(Se kaikkein tärkein? Ilmastonmuutoksen vastainen työ. Siitä kuulette ensi kerralla.)